Pipolan historia
Orpojen Ystäväin Liitto
Suomen itsenäistymisen jälkeisen kansalaissodan jälkeen maassamme oli arviolta 15 000 – 25 000 alle 15-vuotiasta sotaorpoa. Nykyisen sosiaalisen turvaverkon puuttuessa vapaaehtoisella avustustoiminnalla oli erittäin suuri merkitys, näinä vuosina perustettiin mm. Pelastakaa Lapset ry ja 27.8.1923 Orpojen Ystäväin Liitto, johon nykyinen toimintamme pohjautuu. Se keräsi varoja jäsenmaksuina, lahjoituksina, myyjäisissä ja ompeluseuroissa, ja käytti niitä suoraan vähävaraisten lasten ja perheiden auttamiseksi. Lastenkodin tarve oli alusta lähtien ajatuksissa, mutta varoja tähän ei ollut riittävästi ja suoran taloudellisen tuen tarve oli suuri.
Talvi- ja jatkosota synnyttivät noin 50 000 uutta sotaorpoa ja lastenkodin tarve nosti jälleen päätään. Samalla myös yhteiskunnan tuki vähävaraisille oli kehittynyt ja suoran vapaaehtoisen tuen tarve väheni. Tammikuussa 1943 turkulainen nuohoojamestari Alex Pulkkinen nosti asian keskusteluun Orpojen Ystäväin Liitossa ja asiat etenivätkin niin, että vuosikokous jo maaliskuussa valtuutti johtokunnan perustamaan lastenkodin ’sopivaksi katsomanaan ajankohtana’.
Tämä sopiva ajankohta venyi oikeaa paikkaa etsiessä. Lopulta Karjalohjan silloinen kirkkoherra Eino Raunio löysi Karjalohjalta jatkajan puutteessa myytävänä olevan Pipolan tilan. (Kansanedustajana ja ministerinä toiminut Eino Raunio on eri henkilö.) Tilan omistaja neiti Tyyne Helin myi sen lastenkodin käyttöön puolella tilan arvosta ja tammikuun alussa 1945 Pipolan tila saatiin Orpojen Ystäväin Liiton hallintaan.
Pipolan alkuvuodet
Pipolan hallinnosta vastaamaan Orpojen Ystäväin Liitto valitsi kahdeksi vuodeksi kerrallaan johtokunnan, jonka ensimmäinen puheenjohtaja oli kirkkoherra Eino Raunio. Hänen isänsä oli 20-luvulla perustamassa Orpojen Ystäväin Liittoa ja Eino Rauniollekin Pipolasta tuli elämäntyö.
Pipolan toiminnan lisäksi liitto jatkoi edelleen myös muuta orpojen avustustoimintaa entiseen tapaan.
Kuvassa Ester ja Eino Raunio
Neuvotteluissa sosiaali- ja terveysministeriön ja lastensuojeluviranomaisten kanssa Orpojen Ystäväin Liitto sai kuulla, että kaikista eniten avun tarpeessa olivat ns. vajaamieliset lapset. Heidän huoltoonsa kuului tuolloin käytännössä vain välttämätön vaatetus ja ruoka. Lopulta liitto päättikin perustaa lastenkodin nimenomaan kehitysvammaisille lapsille.
Ryhmäkuva vuodelta 1952
Ensimmäisten joukossa Suomessa Pipolan lastenkoti alkoi jo vuonna 1949 järjestää oman kehitystasonsa edellyttämää kouluopetusta jokaiselle asukkaalle. Koulun asemaa erikoisoppilaitoksena ei vahvistettu, joten päästötodistusta ei voinut saada, lukutaito oli silti lapsille pääomaa elämässä.
Opettaja Lauri Vuorivirta ja koululaisia 1951
Päiväjärjestys vuodelta 1950:
- 6:30 herätys ja aamusiivous
- 7:30 – 8 aamuhartaus ja puuro
- 8 – 9 työaika
- 9 – 11 koulutunteja
- 11 – 12 varsinainen aamiaisaika
- 12 – 14 koulutunteja
- 14 välipala
- 14:30 – 16:30 askartelua ja ulkoilua
- 17 päivällinen
- 18 iltapesu
- 19 iltarukous ja hiljaisuus
Puutarhatöissä 1957
Niin lasten kuin henkilökunnan tiloja kehitettiin lainsäädännön vaatimusten ja pätevän henkilökunnan saamisen takia. Uusi hoitorakennus valmistui 1963. Myös hoitokäytännöt ja päiväjärjestys muuttuivat. Vuodesta 1962 Pipola alkoi toimia vajaamielislain mukaisena opetus- ja työkotina ja sai sen mukaista jatkuvaa valtionapua.
Askartelua uusissa tiloissa 1966
Säätiöllä taloudellista vakautta
Kehitysvammaisten tarvitseman hoidon järjestäminen kehittyi vuosikymmenten mittaan voimakkaasti ja yhteiskunta alkoi ottaa siinä, kuten muussakin sosiaalityössä, päävastuun. Vuonna 1958 voimaan tulleessa vajaamielislaissa vastuu hoidon järjestämisestä säädettiin kunnille. Näin hoitopaikan löytäminen ja hoidon kustannusten kattaminen ei enää ollut omaisten vastuulla.
Kehitysvammalain myötä 1978 perustettiin erityishuoltopiirien kuntainliitot, joille vastuu palveluiden tuottamisesta siirtyi. Pipolassa kehitys laittoi miettimään yksityisen hoidon edellytyksiä tulevaisuudessa. Sosiaalihallituksen kehitysvammaosaston osastopäällikkö Antti-Veikko Perheentuvan tuella Orpojen Ystäväin Liitto oli laajentanut toimintaansa myös perhehoitoon ja johtokunnassa koettiin että eri toimintamuotojen paras tulevaisuuden turva oli jakautua kahdeksi eri säätiöksi.
Vuonna 1982 perustettiin Eino Raunion säätiö ylläpitämään Pipolakodin kiinteistöä ja toimintaa, sekä Tukiyhteisösäätiö perhehoidon toimintaa kehittämään. Omaisuus jaettiin näille puoliksi.
Laskiaisajelulla 1994
Tukiyhteisösäätiö päätti laajentaa toimintaansa valtakunnalliseksi, mutta lopulta velanoton ja asiakastilanteen muutoksen johdosta toiminta tyrehtyi rahoitusongelmiin. Vuonna 2003 Tukiyhteisösäätiö sulautui Eino Raunion säätiöön, joka edelleen jatkoi Pipolakodin toimintaa.
Pulkkamäessä 1995
Koko Pipolakodin historian on Helena Raunio vuonna 2022 koonnut kirjaksi Kaikkea hyvää toivon – tarinoita Pipolasta.
Musiikkinäytelmä 1998
